Saksassa matka sujui mallikkaasti, erityisesti silloin kun Anna ajoi Münchenin esikaupunkialueella kädet täristen. Huh, silloin pelotti. Ja muutama äkkijarrutuskin tuli tehtyä, kun se liikenne oli ihan vähän vauhdikkaampaa kuin meillä kotona.
Saksasta siirryttiin ilman suurempia kommervenkkejä Itävallan puolelle. Sielläpä oli maisemat kohillaan. Vuoristoa, matalalla roikkuvia pilviä, kirkkaanvihreää nurmea (juuri sellaista täydellisen kauniin vihreää), peltoja, pikkuisia vanhanaikaisia latoja ja taloja, tunnelmaa. Tässä muutamia onnistuneimpia otoksia matkalta.
Matkalla meidät kuitenkin yllätti vesisade eikä valitettavasti kyseessä ollut mikään pieni kesäsade. Vettä satoi kaatamalla ja yhtäjaksoisesti tuntikaupalla ja tietenkin minä istuin ratin takana, rystyset valkeina ja hermot riekaleina. Pelotti niin vietävästi, että tuskin aiemmin on autossa siltä tuntunut. Kun sade lopulta hellitti, olin todella helpottunut. Hengissä edelleen ja autokin ehjänä.
Moottoritiellä ei paljoa sateesta välitetty, vaan kaikki autoilijat tuntuivat olevan "fast and furious" -mentaliteetin omaavia oman elämänsä jumalia; turvavälit olivat edelleen aivan lii lyhyet ja rekat ohittelivat henkilöautoja yli 100 km/h vauhdissa. Ilmeisesti vesiliirtoon voi joutua vain Suomessa. Jos näkyvyys on joitakin kymmeniä metrejä rankan vesisateen takia ja tielle on kertynyt vettä jo useita millejä, sopiva ajonopeus lienee noin 130 km/h? Edessä ajavaan on sopiva pitää välimatkaa kymmenestä kahteenkymmeneen metriä. Se riittänee helposti reagointiin noissa nopeuksissa ja tuollaisissa olosuhteissa.
Kun lopulta Unkarin puolella sade loppui ja pimeys saapui, pääsimme taas ajamaan sopivaa vauhtia. Tiet olivat hyvässä kunnossa, joten matka eteni rattoisasti. Budapestissa pysähdyimme kauppaan etsimään telkkaria ja kännykkää. Eipä löytynyt sopivaa, joten matkaa jatkettiin edelleen lompakot pullollaan rahaa.
Viimeiset 50-80 km olivat tuskaista ajettavaa. Olimme niin väsyksissä, että huh huh. Lisäksi tiet kiersivät pikkuruisten kylien läpi ja nopeus oli pidettävä maltillisena. Teiden kunto ei ollut kehuttava, vaikkakin kestettävä. Liikenteessä tuntui meidän lisäksi olevan ainoastaan rekkoja, mikä lisäsi ajonautintoa entisestään. Lisäksi väsymys ja pelko saivat minut vainoharhaiseksi ja ehdin sekopäisyydessäni kuvitella jos jonkinlaista skenaariota illan kulkuun. Huippu oli, kun aloin pelätä, että Lehel varastaa minun passin ja pakottaa minut jäämään loppuelämäkseni Romaniaan. Äiti, luin pienenä liikaa pelottavia kirjoja ja katsoin Stephen Kingin elokuvia, tässä on lopputulos! Ei tullut hyvä.
Ostettiin eilen sieltä Mainaun krääsämyymälästä meille tällaiset matkamuistoapinat. Niillä on magneetit käsissä, jaloissa ja takapuolessa, joten tyypit on mahdollista kiinnittää toisiinsa mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Meillä oli hauskaa kun keksittiin kaikkia apinatemppuja niille tehtäväksi.
Ostin eräältä huoltoasemalta itselleni Ed Hardy -mukin. Siellä oli 4 erilaista vaihtoehtoa ja minä valitsin tämän Lucky New York City -mallin. Kaikki vaihtoehdot olivat aivan upeita, minuun niiiiin iskee tämä yltiömäinen Ed Hardy -taide. Joku oli kuitenkin valittava, joten tässä se nyt on. Huoltoasemakamaksi hinta oli kohtuullinen, vaikkei edullinen (12 €).
Maanantai 6.7. koosteena:
- Lähtöaika: klo 11
- Matkareitti: Ravensburg-Itävalta-Unkari-Satu Mare eli yhteensä 1200 km
- Matka-aika: n. 16 tuntia (poikkeuksellisesti ei-kuumassa autossa)
- Matkaeväät: Maailman herkullisimmat eväsleivät, joiden antaman energian avulla jaksoimme ajaa koko pitkän päivän
- Yksityiskohtia: Itävallassa ajaessa tarvitsee ostaa tullimaksutarra, joka oikeuttaa käyttämään moottoriteitä. Tällainen lupa ostettiin huoltsikalta ja hinta taisi olla jotain 10 euron luokkaa. Ei ihan ilmaista lystiä siis. Tällä rahalla olisimme kyllä saaneet matkata maassa lähes pari viikkoa, jolloin hinta alkaa kuulostamaan huomattavasti kohtuullisemmalta. Näin läpiajoksi hinta oli kuitenkin korkeahko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti