Unkari jää taakse, kun juna vie Szatmárnémetiin

Torstaina nukuimme pitkään ja heräsimme valmiiseen aamupalapöytään. Minä nirsoilin itselleni leivän päälle pelkkää paprikaa, kun aina ei jaksa kokeilla jänniä, uusia makuja. Lehel sitä vastoin söi hyvällä ruokahalulla hanhen rasvavoita leipänsä päällä. Huoh.

Péter oli ostanut emäksistä vettä, joka tekee kuulemma hyvää keholle. En ollutkaan tällaisesta vedestä kuullut aikaisemmin. Sen maku oli lähes sama kuin normaalin hanavedenkin, paitsi miedompi ja jotenkin pehmeämpi. Persikat jouduin jälleen kerran allergiani takia jättämään kulhoon, mutta voi ihana kuinka mehukkailta ne näyttivätkään.

Iltapäivällä matkustimme leivonnaiskasan kanssa Romanian puolelle Szatmárnémetiin. Junamatka kesti 3-4 tuntia, minkä aikana ehdimme nähdä kaikenlaista. Rajalla sain tälläkin kertaa epäileviä katseita tullivirkailijoilta. Ilmeisesti Suomen passi ei ole maailman yleisin näky kyseisellä raja-asemalla.

Minä, Protestin uusi t-paita sekä herkku

Tyypillistä junamaisemaa: alavaa ja vihreää (ja Anna roikkumassa ikkunasta)

Saavutaan Szatmárnémetiin

Kaupunkimaisemaa

Illansuussa tulimme perille Lehelin vanhempien luokse ja noin viiden minuutin kuluttua saapumisestamme Budapestista tuttu isäntäperheemme tuli autollaan sinne myös. Söimme yhdessä illallisen (todella hyvää tonnikalasalaattia) sekä joimme pálinkaa ja punaviiniä. Ilta kului leppoisasti: mukava olla taas täällä.

Sää ei ole vielä antanut erityisen iloisia yllätyksiä. Aurinko, tule esiin!